Taisin olla 4-vuotias tytön tyllerö, kun kuntamme jääriehassa olivat mukana Shettisponit Kunda ja Miia. Valkoiset kaunottaret. Se oli mun menoa se. Siitä tulee kuluneeksi nyt, no monta vuotta. 

     Oma historiani on helppo kertoa, se oli pienellä ponilla maalaistallilla varpaat menosuuntaan, kantapäät alas, ja katse menosuuntaan, sekä opetettiin ne nyrkitkin pitämään pystyssä. Tässä se mistä lähdettiin noin 4v sitten rakentamaan uudelleen rakkautta lajiin. 

     Teinivuosina ratsastin tottakai ja pääsinpä, idolinina toimineen serkkuni matkassa Tanskaankin ratsastajan nimikkeellä tekemään kolme viikkoa töitä. Ajatelkaa, mikä joka tytön unelma. Sain ratsastaa, tehdä päivät niitä kivoja juttuja hevosten kanssa (lannan siivousta ei tarvinnut tehdä) ja minulle vielä maksettiin siitä! 

     Näiden jälkeen elämä tuli ja vei. Perustin perheen ja synnytin monta lasta, viisi heitä on, kaiken kaikkiaan. Esikoistyttäreni istutin ponin selkään hänen ollessaan 3-vuotias, pääsin siis kerran viikossa taas haistelemaan tuota tallin tuoksua, tuntemaan kunnioittamani eläimen karvan käsieni alla ja näkemään, kuinka tyttäreni kiintyy enemmän ja enemmän harrastukseensa. Sen jälkeen toinen ja kolmas tyttäreni on istuttettu vuoron perään hevosen selkään ja nuorin, pian 6kk on saanut sen jo kokea myöskin. Nuoresta vitsa väännettävä tjsp. 

      Olen aina haaveillut omasta hevosesta (no kukapa heppatyttö ei olisi), mutta ennen vuotta 2013 se ei ole ollut mahdollista. Tuolloin pääsin itse takaisin hevostelun pariin, lähellä kotiamme. Noin kahden kilometrin päässä sijaitsee "kotitallimme" jossa on niin huikeat puitteet harrastamiseen, ja hevosten elämään, että harvassa paikassa tälläistä on. Yrittäjäpariskunta on koko sydämmellään vihkiytyneet hevosten hyvinvointiin ja ratsastajien eteenpäin vientiin. Asiakkaiden annetaan nauttia hevosten kanssa yhdessä tekemisestä. Jokaisen tunnin jälkeen kuuluu "no miltä se tänään tuntui?" Ja miltä se tuntuu. Joka kerta, vaikka penkin alle menisikin, niin aivan huikealta.  

     Sain oman, ison koon ponin, kun täytin pyöreitä vuosia. Mieheni kuuli haaveeni ja päätyi, että nyt on aika tuon rouvan saada se oma kauramopo. Komistukseni, on pian 13-vuotta täyttävä risteytysruunani. Joka kerta kun hänen turpaansa kosketan elän haaveeni uudelleen, voi kunpa... Mutta tällä hetkellä se haave on totta. Voin kävellä talliin ja ottaa hevosen koska vain käytävälle, harjata, rapsuttaa, hoitaa, ratsastaa, juoksuttaa, viettää aikaa yhdessä, kadottaa itseni tuonne tallin tomuun yhä uudelleen ja uudelleen. Parhaita hetkiä elämässä, on kadota jonnekin unohduksiin arjen jaloista ja saada hengittää yhtä ilmaa tuon kauramoponi kanssa. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen, niin "kotitallin" yrittäjäpariskunnallekin, että miehenilleni. Sillä tämä kolmikko mahdollisti minulle nämä kallisarvoiset hengähdystauot, mahdollisuuden palata ajassa taaksepäin elvyttäen jotain minulle niin tärkeää. Myös omille vanhemmilleni, erityisesti isälleni kuuluu kiitos, että hän kiireisenä yrittäjänä jaksoi minua viedä tallille yhä uudelleen ja uudelleen, sekä ympärillä edelleen oleville perhetuttaville, sekä serkulleni jotka antoivat mahdollisuuden onnistua ja epäonnistua hevosten kanssa, kun olin lapsi. Sieltä se kaikki kumpuaa, lapsuudesta. 

     Nyt saan jakaa tätä hedelmää tällä hetkellä kolmen tyttäreni kanssa viikottain, sillä nuorin tyttäreni on vielä vain "tallivauva", joka on saanut jo äidinmaidossaan ensikosketuksen tallielämään. 

Tervetuloa siis seuraamaan matkaamme tiellä tähtiin!