IMG_5927.jpg     Meillä on ponin kanssa ollut vähän koko ajan ongelmana, laiskuus. Myönnän, että kummankin osapuolen. Minä olen ollut liian laiska kehoittamaan, omien puutteideni takia (vajavainen istunta, johtuen selän jäykkyydestä ja vielä keskeneräisestä kroppani tuntemisesta) ja pelosta, kun pyydän niin tutkinko tarkemmin maneesin hiekan kostuumusta. Perheenlisäyksestämme johtuen vasta joulun jälkeen oikeastaan tapahtui itsessä muutoksia, tai päätös, että meistä löytyy vielä vauhtia, minusta kyky viedä ponia eteenpäin ja tahtoa tahdon perään. Mutta jotain vielä puuttui. Kunnes lauantaina minut houkuteltiin iltapäivällä tulemaan tunnille. Meitä oli kolme ratsukkoa. Ja kyllä vauhtia, tahtoa alkoi löytyä. Johannan kovassa komennossa ja ratkaisun avainten antamisessa oli jotain sellaista, että sisällä naksahteli paikalleen. Miten rentoa meno olikaan, kun sain ponin vihdoin oikeasti liikkumaan  e t e e n. 

     Sunnuntaina kävin sitten perustunnilla ja samalla asenteella vein ponia sinne eteenpäin kuin lauantainakin ja kyllä, meillä on olemassa moottori. Vihdoin! Päätin myös sen, että poni saa heiluttaa korvia ja häntää, sekä nakella pyllypäätään taivaita päin miten paljon haluaa, niin minä istun ja pysyn kyydissä. Kun tehdään töitä, niin minulla tulee löytyä se asenne siihen viemiseen ja poni mun alla saa vikistä, koska sen jälkeen huomaa poni olevansa rento ja itse eteenpäin pyrkivä. Siis win-win tilanne kummallekin. 

     Tälläisenä täti/suurperheen-äiti ratsastajana sitä monesti joutuu taiteilemaan aikataulujen ja perheen muiden menojen kanssa. Nyt kun buustia löytyisi tehdä töitä kauramopon kanssa, on sitten lapset sairaita. Tälläistä vuoristorataa kai oma harraastaminen vaan on. Mutta minun onnekseni poni ei kuumu, jos saa pitää vapaapäiviä vähän enemmän kuin normaaliviikossa pyritään pitämään. Huomenna toivon kuitenkin, että yhtään enempää ei sairastupaan ilmoittaudu väkeä, sillä meillä on Tuomaksen estevalmennus (joka on vain kerran kuussa), enkä sitä todellakaan halua missata.