Tälläiseen oloon sain eilen havahtua, kun ponin selkään kapusin tunnille. Kotona oli jo kyllä olo, ettei kaikki oo niin kuin kuuluis olla. Mulla oli vanhat vääränlaiset ratsastushousut jalassa. Ei tuntunut omalta ollenkaan. No sitten kiipeän ponin selkään, kun ja huomaan pian ettei tästä tule y h t ä ä n mitään. Kiitos nam, pomppaan pois ja väistätän, teen maasta käsin töitä, jotta poni havahtuisi. Vaan ei. Mennään pitkin maneesin seiniä, tehdään pysähdyksiä, peruutetaan, käännytään, seisotaan vaan. Ei yhtään onnistunutta pätkään koko tunnin aikana. 

     Tämän jälkeen tyttäreni hyppää selkään, ilman satulaa omalle tunnilleen ja hän vain istuu. No ok, ryösti poni kolmesti laukkaympyrältä toisen hevosen perään, mutta tytär tuo sitkeästi aina uudelleen ponin ympyrälle. Ihan järjetön sisupussi tuo tyttäreni no. 1. Niin heistä tosin kaikki ovat, vanhempien tulisieluisuus on periytynyt kaikkiin ja joihinkin jopa tuplana. Enkä tässä kohtaa näe asiaa ollenkaan huonona, päin vastoin. Ilman tälläistä luonteenpiirrettä kuin periksiantamattomuus, voisi joskus ratsastaminen olla hankalaa. Aina ei ole onnistunutta päivää, ei onnen hetkeä, vaan välillä juntataan eteenpäin kuin viimeistä päivää hammasta purren. Eilen oli sellainen päivä. Mikään ei tahtonut onnistua.

     Mutta silti onnistui. Onnistuin ymmärtämään, kuinka tärkeää minun on huolehtia itsestäni, saada oma selkäni kuntoon, liikkuvuutta sinne lisää (sanottakoon tässä kohtaa, että kärsin vl-pullistumasta ja viimeisimmässä synnytyksessä lantioni jotenkin vinksahti), kuntokuuri päälle ja homma alkaa taas skulaamaan. Eilen havahduin todenteolla siihen, kuinka paljon minun oma olo, asento ja ennen kaikkea a s e n n e ratkaiseekaan, kun nousen ponini selkään. Kauramoponi kun sattuu olemaan erityisen herkkävaistoinen. Harvoin on minun matkallani näin vaistoilla pelaavaa vastaan tullut. Jos satun ajattelemaan ratsastuksen aikana, mitähän tänään syötäisiin, voin taluttaa ponin samantien takaisin karsinaan. Jos lähtökohta on tämä, niin eilinen oli kyllä ihan katastrofi.